tiistai 25. syyskuuta 2018

Hästäg #metsäterapiaa

Sienestys on koukuttava harrastus. Metsässä tunteet heittelevät pettymyksestä valtaisaan riemuun. Kaikki ne hukkareissut ja pettymykset valtavien sienisaaliiden toivossa voivat yhtenä kauniina päivänä vaihtua iloon ja onnistumiseen, kun lähes sattumalta löytää sieniapajan. Polkuja tallaillessa ja mättäällä istuskellessa mieli ja keho virkistyvät.

Jännittävintä on kantarellien etsiminen ja kerääminen. Kutsummekin kantarellia sienestyskaverini kanssa valkeaksi unelmaksi. Olemme vasta parin edellissyksyn aikana oppineet tunnistamaan hyvät kantarelliapajat, mutta vielä emme ole löytäneet oppikirjamaista rypästä tätä valkeaa unelmaa. Tämä vuosi on ollut mainio kasvuolosuhteiden kannalta ja metsästä on löytynyt kantarellia säilöttäväksi. Kantarelli on meille niin suuressa arvossa, että niitä syödään vain juhlapyhinä ja tarjotaan muille vain erityistilanteessa.  


Valtavan suppilovahveroesiintymän osuessa kohdalle tolkku hämärtyy ja mikään määrä ei riitä. Joka kerta vakuutan itselleni, että käytän suppiksia ruoanvalmistuksessa vähintään viikoittain. Kunnes taas on syyskuu ja edellisvuotiset sienet pilkottavat pakastimen uumenista. Omavaraisuus aiheuttaa pihiyttä.

Sienimetsällä minun pitäisi malttaa mieleni. Käyttää kaikkia aisteja ja tsekata sienikirjaa tai -sovellusta. Opettelemalla vuosittain uusi sienilaji taito kasvaa ja sienimetsä saa uusia ulottuvuuksia. Mutta kun ei ehdi! Mitä jos tuolla hieman kauempana onkin se oppikirjamainen aarreaitta valkeaa unelmaa? Pakko edetä!

Vuosien varrella olen oppinut tunnistamaan kokeenempien sienestäjien avustamana mustatorvisienen, lampaankäävän sekä orakkaat. Kelvottoman sappitatin tunnistan myös hyvin – erheen kautta tietysti. 

Ensi syksynä opettelen malttia ja punikkitatit.

Sillai kai?
Valkeaa unelmaa.

Tuuli

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti