maanantai 19. joulukuuta 2016

Läheisyys ja lähiruoka kuuluvat jouluun

Jouluna syömme yhdessä ja hyvin. Kun perheemme kokoontuu muutaman päivän päästä joulupöytään, on siinä monia samoja ruokia, joita oli jo lapsuuden jouluina. Perinteiset jouluruuat ovat aina olleet lähiruokaa, koska niiden raaka-aineet on ennen tuotettu itse. Joulupöydässämme pitää olla ainakin imellettyä perunalaatikkoa, porkkanalaatikkoa, sallattia, salaattia sekä piimä- ja maitojuustoa. Siihen kuuluvat myös kinkku tai kalkkuna, graavattu siika sekä lohi ja tietenkin pakasteherneet.

Selvennyksesi sallatin ja salaatin ero: Perinteisen sallatin raaka-aineet ovat porkkana, punajuuri ja sipuli – muita raaka-aineita ei tarvita, paitsi tietenkin punaiseksi värjättyä kermavaahtoa päälle. Salaatissa on  oman maakunnan ruukkusalaattia, kurkkua sekä tomaatteja.

Punajuuren, porkkanan ja myös lantun viljely on keskittynyt vahvasti Satakuntaan. Myös sian- ja kalkkunanlihan osalta olemme maamme tärkeimpiä tuotantoalueita. Meillä on oman meijerin omassa maakunnassa tuotettua maitoa ja piimää. Kalojen osalta pitää olla tarkempi, jotta löytää lähellä kalastettua tai kasvatettua. Tätä helpottaa kalatiskin alkuperätaulu.

Tänä vuonna on puhuttu paljon proteiinikasveista ja markkinoille on tullut monia uusia jalosteita. Maakunnan omassa superruoassa - pakasteherneessä - olisi ainesta myös paljon monipuolisempaan käyttöön. Meille tuodaan ja resepteihin lisäillään mitä erilaisempia tuontipapuja. Meiltä hernettä taas viedään ruokakulttuuristaan tunnettuun Italiaan, jossa sitä arvostetaan erinomaisen laatunsa ja makunsa vuoksi.

Herne ei tietenkään pitkään markkinoilla olleena tuotteena ole trendikäs, kuten uutuudet. Voisin tässä haastaa Sikses parasta -hankkeen keittiöammattilaiset kehittelemään uusia reseptejä pakasteherneelle. Minusta se kuuluu joulupöydässä kinkun ja kalkkunan rinnalle.


Sillai kai? Timo

Tämän blogi-sarjan kirjoittajat toimivat Satakunnasta - Sikses parasta -hankkeessa. 

maanantai 5. joulukuuta 2016

Tarinaa ja brändiä lähiruoalle!

Lähiruoan myynti on tasaisessa kasvussa ympäri Suomea – myös Satakunnassa. Se on löytänyt myyntikanavia niin vähittäiskaupan hyllystä kuin tilojen suoramyynnistä sekä esim. REKO-piirien kautta. Lähiruokaa löytää myös enenevässä määrin ravintoloiden ruokalistoilta – ainakin kotimaisuus on siellä nousussa. Toisaalta, paljon on vielä varaa parantaa.

Muutama vuosi sitten tehtiin yhteenveto kaikista silloisista lähiruoan markkinointia ja sen käytön edistämistä koskevista julkisista hankkeista Suomessa. Yhteenvedon otsikoksi tuli: ”Ei tehdä tästä nyt numeroo”. 

Hyvä brändi tarvitsee tuekseen myös muita asioita. Siihen olisi hienoa yhdistää tarinaa joko tuotteesta itsestään, sen tuottajista/valmistajista tai vaikkapa alueesta, josta tuote on peräisin (tila, kylä, maakunta). Myös paikallinen kulttuuri voi näkyä lähiruoan taustalla.


Monien hyvän tuotteen valmistajien on varmaan vaikeaa myöntää, että pelkkä hyvä tuote ei aina riitä tuotteen erottautumiseen muista hyvistä tuotteista. Todellisuudessa lukemattomien tuotteiden ja palveluiden hinnat määräytyvät aivan muilla perusteilla kuin pelkkä tuote itse. Hintoihin ja asiakastyytyväisyyteen vaikuttavat todella paljon mielikuvat ja niihin liittyvät tarinat tuotteista tai niiden taustoista.



Eli vaikka lähiruoan kysyntä kulkee nyt parempaan suuntaan, on sen tuottajilla ja valmistajilla todellakin syytä tehdä asiasta myös ”numeroo”!  Vaikka kokonaisuudella menee nyt paremmin, on oma tuote saatava erottautumaan muusta tarjonnasta. Onnistunut markkinointi ja brändäys tuo pienemmän kokoluokan tuottajalle/valmistajalle mahdollisuuden menestyä ruokamarkkinoilla. 


On tietysti huomattava, että pelkästään hyvä brändi tai markkinointi ei riitä. Kaiken perusta on hyvä tuote ja tuotteen laatu. Maku säilyttää aina kuningasasemansa kuluttajan valintaperusteena, mutta rinnalle tulee maun, hinnan ja terveellisyyden lisäksi muitakin valintatekijöitä. Kuluttaja haluaa tietää mistä raaka-aineet tulevat ja esimerkiksi siihen liittyvät ympäristöarvot.

Muistakaa, että nykymaailmassa pienellekin tuottajalle paras keino brändin luomiseen ja tarinan kertomiseen ovat visuaalisesti houkuttelevat omat nettisivut. Ja, että kaikelle edellä lausutulle paras mittari on TYYTYVÄINEN ASIAKAS!

Sillai kai? Jari

Tämän blogi-sarjan kirjoittajat toimivat Satakunnasta - Sikses parasta -hankkeessa. 

torstai 3. marraskuuta 2016

Apua, enhän minä tunne yhtään viljelijää!

Tämä on tuttu huudahdus ja tunne Satakunnasta – Sikses parasta –hankkeen oppilaitospäivissä. Oppilaitospäivissä kerromme tietysti hankkeestamme, mutta pääpaino on osallistavassa toimintaradassa, minkä tehtäväpisteillä pohditaan satakuntalaista elintarviketuotantoa monelta kantilta. Tilaisuuksien lopuksi moni toteaa, että onhan meidän naapurissa se viljelijä, tai että olenhan minä ostanut niitä lähitomaatteja - huomaamattani.

Syksyllä Ansa kirjoitti blogissaan muistoja, jotka oli saanut päiväkodissa pidetystä kasvispäivästä. Vähän samalla idealla toteutamme Sikses parasta -oppilaitospäivissä toimintarataa. Alussa opiskelijat vähän kyräilevät ja pahoittelevat, että eivät ole satakuntalaisia. Ei oikein kiinnosta ja väsyttääkin. Yleensä opiskelijat ovat kuitenkin huomanneet tapahtuman hyödyllisyyden oman oppimisen kannalta ja lähteneet lopulta innostuneesti mukaan.  

Oppilaitospäivissä yhdellä rastilla pohditaan kuvitteellista ruokaohjetta, josta lopulta valmistetaan oikea ohje. Ohjeita onkin sosiaalisessa mediassa julkaistu useita. Samalla opiskelijat ovat löytäneet meidät SOMEsta ja olemme saaneet uusia seuraajia.

Toimintaradalla pitää olla kuin lapsi - heittäytyä ja innostua tehtävistä! Jokainen joutuu itse ryhmässä pohtimaan lähiruoan olemusta ja mitä iloa siitä on itselle. Ja miten lähiruokapainotteinen ruokalista voisi olla kilpailuetu verrattuna muihin alan toimijoihin tulevassa työpaikassa. Oppilaitospäivässä moni löytääkin viljelijälle nimen tai huomaa, että tuttu tuote onkin satakuntalainen.
Oppilaitospäivissä nuoret ovat eripuolilta Satakuntaa ja tuotteita on löytynyt hurjasti. Satakunta onkin todellinen runsaudensarvi. Satakunnasta - Sikses parasta –hankkeen Instagram-tililtä ja Facebook-sivuilta löytää tuotteet ja tuottajat kuvista ja tarinoista. Sivustojen seuraaminen kannattaa, ihan vain oppimisenkin kannalta. Samalla oppilaitospäivänvetäjä oppii itsekin.  

Sillai kai? Anna

Tämän blogisarjan kirjoittajat toimivat Satakunnasta – Sikses parasta -hankkeessa. 

perjantai 21. lokakuuta 2016

Miksi juuri MINÄ haluan ostaa lähiruokaa ja mahdollisimman paljon?

Nyt tuli minun vuoroni kirjoittaa lähiruuasta. Kun on koko ikänsä asunut ja elänyt satakuntalaisen ruoan keskellä, ei tahdo enää hahmottaa koko asiaa. Piti oikein istua alas miettimään, miksi lähiruoka on minulle niin tärkeää.

Työni puolesta ensin mieleen nousivat hyödyt paikallistalouteen, työllisyyteen ja maaseudun elinvoimaan. Tärkeitä asioita - mutta tylsää luettavaa. Entäs sitten pinnalla olevat ekologisuus, hiilijalanjälki ja ilmastonmuutos? Tai terveellisyys ja hyvinvointi? Kaikki nämäkin asiat liittyvät lähiruoan käyttöön, mutta niistä on kirjoitettu jo aika paljon.  

Koska haluan tietää mitä suuhuni laitan, ja luotan siihen, että satakuntalaiset tuottajat ja jalostajat osaavat hommansa ja tekevät työnsä kunnolla. Kyse on siis luottamuksesta satakuntalaiseen tuottajaan ja jalostajaan. Ja jos asiat haluaa varmistaa, voi ottaa yhteyttä ja käydä paikan päällä toteamassa asian. Päiväsaikaan ja yrittäjän luvalla tietenkin.  Olen käynytkin katsomassa, miten Niina hellii lehmiään ja kuinka Tommi pui viljaansa. Olen nähnyt, kuinka Marita valvoo kurkkusäilykkeidensä laatua tiukalla silmällä. Voi olla, että Alejandrokin on yhtä tarkka tomaattiensa suhteen, mutta kyllä minä mieluummin ostan Mikon kasvattamia - kun kerta olen nähnyt, miten homma toimii.

Uskon, että monet ovat samaa mieltä kanssani - niin hyvin REKO-toiminta on nostanut suosiotaan. Kuluttajat kaipaavat kasvoja ja tarinoita; on mukavampaa ostaa Juhan kasvattamaa ja teurastamaa lihaa, kuin suojakaasuun pakattua marketin hyllystä. Eikä tarvitse lukea pientä printtiä varmistaakseen, onko tuote nyt varmasti kotimaista.
Lähiruualla on kasvot. Sen on kasvattanut joku lähellä sinua. Joku, joka kehtaa asua lähelläsi vielä senkin jälkeen, kun on tuotteensa sinulle myynyt. Takuu ei niin sanotusti häviä, kun perävalot sammuvat.

Toki Satakunnassa tuotetaan paljon myös laadukkaita raaka-aineita teollisuuden tarpeisiin, eihän kaikilla voi olla näitä herkkuja näin lähellä. Mutta niidenkin tuottajilla on kasvot ja tuotteet ovat jäljitettävissä.

Sillai kai? Sari

Kuvassa yksi Niinan lehmistä. 

Tämän blogisarjan kirjoittajat toimivat Satakunnasta – Sikses parasta -hankkeessa. 

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

”Ottakaa vieraat, omat on jo ottanu!”

Satakuntalainen juomakulttuuri on runsasta ja vieraanvaraista


Ruokakulttuuriin kuuluu olennaisesti juomakulttuuri, mutta mitä on juomakulttuuri? Miten määritellä käsite juomakulttuuri ja kuka sen määrittää? Puhuttaessa suomalaisesta juomakulttuurista monet näkevät silmissään ”pää täyteen” – mentaliteetin. Tämä lienee ennemminkin juomiskulttuuri - ehkäpä kärjistetty sellainen. Juomakulttuuri on kuitenkin monimuotoisempi. Se on lasillinen maitoa lounaalla, päivän mittaan kahvia lempimukista, lasillinen mehua välipalalla. Se on viiniä illallisella, kuohuviiniä juhlan hetkellä, oluttuopillinen kuulumisien vaihdon yhteydessä. Mukista tuoppiin ja viinilasista maitolasiin - olkaamme ylpeitä kuinka rikas juomakulttuurimme on!

Juomateollisuus on yksi elintarviketeollisuuden alue. Tätä korostamme hankkeessamme entistä enemmän. Satakuntalainen juomateollisuus on hyvissä kantimissa, voinemme nimittäin vallan mainiosti käyttää käsitettä lähijuoma! Maakunnasta löytyy meijeri, panimoita, pieniä mehu- ja limonaditehtaita sekä viinitila. Oman kulttuuriperinnöllisen kunniamainintansa ansaitsee pohjoissatakuntalainen sahti. Lähijuoma käsitteenä on kuitenkin vielä vakiintumaton, vaikka lähijuomia saa kaupoista aivan kuten lähiruokaa. Suosimalla lähijuomia, oli se sitten maitoa tai olutta, edistämme satakuntalaista paikallistaloutta, työllisyyttä ja juomakulttuuria, puhumattakaan alkutuotannon mahdollisuuksista, sillä raaka-aineet ovat useimmiten lähialueilta. Maalaisjärkikin jo sanoo, että kun kuljetusmatka lyhenee, kuormittuu ympäristökin vähemmän.

Satakuntalainen olutkulttuuri on aina ollut täyttä asiaa. Tällä hetkellä maakunnassa on neljä pienpanimoa -  koko maassa pienpanimoita on lähes 80. Lakiteksti pienpanimosta kertoo, että pienpanimo määritellään panimoksi, jonka kalenterivuoden aikana tuottaman oluen määrä on enintään 15 000 000 litraa. Pienpanimoala on murroksessa ja panimoita perustetaan kovaa tahtia. Lainsäädäntö ei ole pienpanimoiden puolella, joskin lakiuudistuksia on onneksi tekeillä. Pienpanimot eivät ole hierarkiakangistuneita yrityksiä. Päinvastoin, kaveriporukoiden tai kotiolutharrastajien puuhailuista oluen parissa syntynyt liikeidea ja sittemmin perustettu yritys on yrittäjyyttä parhaimmillaan. Näiden yritysten ja tuotteiden taakse kätkeytyy mielenkiintoisia tarinoita. Odotan innolla satakuntalaisen panimomatkailukulttuurin nousua!

Karhu on aina karhu, kaikkihan sen tiedämme. Kannustan kaikkia (käsityöläis-)oluiden ystäviä tutustumaan satakuntalaisiin oluihin! Kaada tuoppiin seuraavalla kerralla Diplomi-insinööriä, Pi.La:a, Muflonatoria tai Kuukkarin kreippiä. Jo pelkästään oluiden nimet on hauska keskustelunaihe! Mikä sen mukavampaa kuin järjestää rento olutpruuvi ystävien kanssa? Näin voi testata itsensä oluttyyppien tuntemuksessa! Paikallisiin mallasjuomiin voi tutustua myös löylyjen jälkeen, maukkaalla aterialla, talkoissa, terassilla - nautintotapoja on yhtä monta kuin oluiden ystävää. Kukin tavallaan, sillä jokaisella on oma juomakulttuurinsa.  

Hölkynkölkyn, kippis, terveydeksi! 

Sillai kai? Tuuli


















Olutpruuvista voi tehdä omannäköisen keksimällä illalle teeman.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Carnivori, omnivori vai herbivori?

Ruoka on ihmeellinen asia. Tuskin löytyy mitään muuta tuotetta, johon kohdistuu niin monta erilaista näkemystä ja mielipidettä koko maailmasta. Toisille ruoka on vain energiaa, toisille orgastinen makuelämys ja joillekin aatteellinen valinta. Mikä oikeastaan määrittää sen, mitä me aikuisina haluamme syödä? Luodaanko pohja valinnoille geeneissä, äidin raskauden ja imetyksen aikaisessa ruokavaliossa vai lapsuudessa tarjolla olevilla ruokavaihtoehdoilla. Tuoreena isänä, jonka lapsi vasta laajentaa makukokemuksiaan eri raaka-aineista, tämä on parina viime vuonna mietityttänyt aika paljon.

Omassa lapsuudessa ja nuoruudessa 70- ja 80 –luvulla päivittäisten aterioiden pääosassa oli peruna; joko keitettynä, muusina tai sopassa. Lautasella ollut proteiini kylläkin vaihteli B-luokan ruokamakkaran ja Pyhäjärven kalan välillä. Harva enää muistaa miten kallista liha oli vielä 80 –luvulla. Naudanlihaa sai lautaselle pari kertaa vuodessa koulussa palapaistikastikkeena. Viikonloppujen arvoruokaa olivat possun jauhelihasta tehty lihapullakastike tai possun kyljykset. Onneksi 80-luvun alussa vähittäiskauppoihin saapuivat maustetut broilerin neljännekset, jotka toivat tervetullutta vaihtelua ruokavalioon.  Terveellinen aamiainen rakentui tietysti ranskanleivästä, Voimariinista ja Löylylenkistä, jossa alkuperäisen SOT:n reseptin mukaan oli kyllä runsaasti nautaa – tai oikeastaan naudan rasvaa.














Itselleni henkilökohtaisesti laadukas ja hyvänmakuinen liha on lautasen ehdoton kuningas. Mutta enää ei voi lautaselle pinota rasvaa tihkuvia kassler- ja entrecote -pihvejä samaan malliin kuin ennen. Nyt on pöydässä syömisen mallia ottamassa myös tarkkasilmäinen taapero. Pahimmassa tapauksessa hän saisi jonkinnäköisen trauman hyllyvistä lihakasoista ja ryhtyisi jo periaatteesta vegaaniksi. Onneksi nykyään on tarjolla monipuolisesti erilaista lähituotettua lihaa ja juniori onkin jo tutustunut hirven, naudan, vasikan, possun, karitsan, broilerin, kalkkunan ja kanin lihaan. Pyhäjärven muikkua, särkeä ja ahventa unohtamatta. Lisukkeina toimivat parhaiten peruna-porkkana-palsternakkasose ja keitetyt kasvikset.

Otsikon kysymykseen liittyen tein edellisviikolla kliinisen testin, jossa koekaniinina toimi ruokaennakkoluuloton ja nälkäinen taapero. Tarjolla oli perinteisten lempiherkkujen, eli tuoreen kakon ja porkkanaraasteen, lisäksi 12 tuntia savussa ja matalassa lämmössä kypsynyttä naudan briskettiä ohuina siivuina. Testin voittaja oli selkeä! Poika yritti kiivetä jääkaappiin liha-astian perässä. Lihahanojen sulkeuduttua maistuivat kyllä porkkana ja leipäkin. Siis carnivorihedonistinen omnivori, eli isänsä poika.

Sillai kai! Marko    

Tämän blogisarjan kirjoittajat toimivat Satakunnasta – Sikses parasta -hankkeessa. 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Tomaateissa on eroja

Puuhaillessani kasvihuoneessa palautuu mieleeni muisto noin kymmenen vuoden takaa. Silloin meillä kotona oli vielä emakkosikala, joka määritti pitkälti perheen aikataulut. Ekaluokkalainen poikamme oli koulussa kirjoittanut aineen aiheenaan ”Meidän perhe”. Hän kirjoitti: ”Meidän isä hoitaa kaiket päivät possuja. Äitini sen sijaan on tomaattihullu.” Possujen hoitaminen päättyi vuonna 2009, mutta äidin tomaattiihulluus sen sijaan pahenee vuosi vuodelta… Lapset toteavat jossain vaiheessa kevättä taimikasvatusten alettua, että jaahas, koti alkaa olla taas viidakko!

Tomaattihulluus alkoi aikoinaan tv-ohjelmasta, jossa esiteltiin italialaista vihanneskauppaa. Tomaatteja oli tarjolla lukuisia lajikkeita eri tarkoituksiin: salaattiin, pastaan, kastikkeisiin ym., kaikkiin omat lajikkeensa. Ihmettelin, että miksi meillä on kaupoissa vain tavallisia, kirsikka- ja pihvitomaatteja. Aloin etsiä netistä eri tomaattilajikkeiden siemeniä. Ensimmäiset eksoottiset siemenet taisin tilata suoraan Italiasta ja siitä lähtien olenkin joka vuosi kasvattanut mm. Cuore di Bue –tomaattia, joka sopii lähes mihin tarkoitukseen tahansa. Olenpa saanut muutamat ystävänikin siihen tykästymään niin, että joko kasvattavat sitä itse tai sitten norkoavat tomaatteja minulta… Nykyään lukuisia lajikkeita saa myös suomalaisista nettikaupoista.

Lähes kymmenen vuoden ajan kasvatin tomaatteja, chilejä, paprikoita, munakoisoja, erilaisia meloneja jne. isäni rakentamassa noin 20 m2 muovikasvihuoneessa. Pari vuotta sitten minulle tuli tilaisuus ostaa edullisesti samankokoinen ihan ammattimainen kasvihuone, jota oli käytetty orkideoiden kasvatukseen. Ajattelin, että korvaan vanhan kasvihuoneeni sillä. No, ahne kun olen, en sitten malttanutkaan hävittää vanhaa hyväksi havaittua kasvihuonetta ja nyt tuolla mäellä sitten tönöttää kaksi kasvihuonetta molemmat tupaten täynnä… Tomaatti- ja chililajikkeita on molempia noin 20 ja niiden lisäksi vähän sitä sun tätä. Joka syksy vakuutan, että ensi vuonna laitan vähemmän taimia ja keskityn vain muutamaan lajikkeeseen. Mutta itseni tuntien voin vakuuttaa, että ensi vuonna lajikkeita on varmasti taas muutama lisää…

Kesällä olin työmatkalla Italiassa, tomaattihullun taivaassa! Haukoin henkeäni ravintolassa, jonka ruokalistassa lueteltiin eri ruoissa käytettävät tomaattilajikkeet. Kullakin lajikkeella oli oma symbolinsa ja ruokalistaan oli symboleilla merkitty, mitä lajikkeita siinä käytetään. En ole suuri pizzan ystävä, mutta kolmen tomaattilajikkeen pizza basilikalla (ilman juustoa) vei kyllä kielen ja mielen. Tomaateissa todellakin on eroja kuten viineissä. Eri lajikkeilla saadaan rikkautta makumaailmaan. Ja ne värit: punaista, oranssia, keltaista, violettia, lähes mustaa!

Tomaatteja ei tule koskaan liikaa, sillä niitä voi myös säilöä. Yksi lempiresepteistäni on paholaisen hillo ja monenlaista ketsuppireseptiä on myös tullut kokeiltua. Suuren osan tomaateista pakastan tomaattimurskana. Syksyllä jää aina osa tomaateista kypsymättä ja raa´at tomaatit voi säilöä etikka-sokeri-mausteliemellä.

Lisämausteen harrastukseen on tuonut se, että olen viime aikoina innostunut valokuvaksesta. Tomaatithan ovat ihanteellisia kuvattavia: ne ovat upean värisiä ja muotoisia, ne pysyvät paikoillaan, eivät karkaa, eivätkä heilu tuulessa. Tänään huomasin pohtivani ensi vuoden tomaatti-istutuksia, että miten ne kannattaisi sijoittaa valokuvauksen kannalta edustavimmin. Pitäisiköhän tästä tomaattihulluu­desta jo huolestua?


Haastan teitä kaikkia tutustumaan eri tomaattilajikkeisiin sekä käyttämään niitä monipuolisesti tuoreina ja säilöttyinä!

Sillai kai? 
Teija 

Tämän blogisarjan kirjoittajat toimivat Satakunnasta – Sikses parasta -hankkeessa. 

torstai 8. syyskuuta 2016

Leikkaako lanttu? Kestääkö kaali? Ole tarkkana kuin porkkana!



Pitkä pöytä notkuu ihania värejä ja monen muotoisia asioita. Kuusivuotias esikoululainen pohtii arvioiden, minkä kasviksen esittelisi muille päiväkotilaisille kohta alkavassa sadonkorjuutilaisuudessa. Mieleen tulee vihannes-laulu. Kukas se muuttuikaan punaiseksi suuttuessaan? Täydellisen pyöreä kaali erottuu joukosta ja valitsen sen. Onpas se painavakin!
Lapsuudessani kasvikset; vihannekset, hedelmät ja marjat näkyivät lautasella ja kuuluivat lastenlauluissa. Se oli aikaa, jolloin päivittäinen ruoasta saatava ravintosuositus ilmaistiin vielä ympyränmuotoisena. Kasviksia oli saatavilla joka aterialla ilman sen suurempaa vouhottamista – ja silti käytiin omenavarkaissa! 2000-luvulla vihreät asiat lautasella saivat särmää ja suosituksia alettiin esittää kolmion muodossa. Kasvikset muuttuivat trendikkäiksi ja sosiaalisen median kanavat täyttyivät värikkäistä asetelmista - silmäkarkeista.
Kasviksia on pidetty pääosin aina terveellisinä, sillä ne sisältävät kuituja, vitamiineja, kivennäis- ja hivenaineita sekä antioksidantteja ja flavonoideja. Aina silloin tällöin kasvisten ”pahis” PERUNA on boikotissa, mutta kas kuinka se maistuukaan niin hyvälle tillin ja voin kanssa kesällä! Oma ruokasääntöni kuuluukin, että kaikkea voi ja pitää syödä, mutta kohtuus kaikessa!
Nykyisen työni kautta olen saanut mahdollisuuden tutustua monipuolisesti satakuntalaiseen ruoantuotantoon ja tuottajiin. Vaikka olen aina ollut kasvisten ystävä ja jopa suurkuluttaja, niin yhä useammin ja entistä monipuolisemmin lautaseltani löytyy lähellä tuotettuja vihanneksia, juureksia ja marjoja. Onhan aito maku tuore, raikas ja puhdas!
Ruokatrendejä, -dieettejä ja –suuntauksia on moneen makuun ja hyvä niin. Monessa kasvikset näyttelevät yhä suurta roolia. Vaikka kasvikset elivätkin loppujen lopuksi sulassa sovussa kellarin pimeässä nurkassa, en olisi kuusivuotiaana arvannut, että kaalikin voi 2010-luvulla olla superfoodia!

Sillai kai? 
Ansa

Tämän blogisarjan kirjoittajat toimivat Satakunnasta – Sikses parasta -hankkeessa. 

maanantai 22. elokuuta 2016

Muikku – hymyä huuleen

On ilo ja kunnia aloittaa Satakunnasta – Sikses parasta -hankkeen Sillai kai -blogin kirjoittaminen. Heti alkuun täytyy tehdä pari tunnustusta: Tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni ikinä, ja voissa vastapaistetut muikut ovat herkkuruokaani. Tähän kirjoittamisen jamaan päädyin, kun menin kehuskelemaan, että kotopitäjän vaakunassa on seitsemän muikkua punaisella pohjalla. Vastaukseksi sain kommentin, että onneksi edes seitsemän muikkua. Kommentti sopinee henkilölle, joka on asunut maamme muikkurikkaimmaksi sanotun järven, Säkylän Pyhäjärven, rannalla.

Järviwikiin onnistuin tutustumaan vasta aiemmin tänä keväänä ja heti totesin sen mielenkiintoiseksi tietopankiksi. Sieltä pääsin päivittämään tietojani Säkylän Pyhäjärvestä (sijaitsee Säkylän, Euran ja Pöytyän kuntien alueella), jonka pinta-ala on 155 km2 ja keskisyvyys 5,5 m. Samaisesta tietopankista löytyy tieto, että muikku on siirretty kyseiseen järveen, mutta kanta on nyt omavarainen. Maassamme on muuten 38 muuta Pyhäjärveä! Toinen mainitsemisen arvoinen tietolähde on kala-atlas, johon en ollut myöskään aikaisemmin törmännyt.

Muikkukokemukseni perustuvat muikkujen puhkomiseen, paistamiseen ja syömiseen sekä kuoreiden erottamiseen talvisaaliista pikkulikkana ja kesänuottauksessa mukanaoloon. Joskus ollaan myös keitelty rantakalakeittoa muikuista padassa nuotiolla. Tätini oli ekspertti tässä hommassa. Keittoon laitettiin muuten paketillinen voita!

Miten sitten valmistan muikkuja? Itse karttelen isoja muikkuja. Ensimmäiseksi puhkon muikut. Tähän vaiheeseen kannattaa ottaa myös lapset mukaan. Meillä ainakin auttaa syömisprosessissa se, että lapset ovat olleet mukana valmistamassa ruokaa. Kukapa ei haluaisi syödä itse valmistamaansa ruokaa. Eipä silti, meillä lapsille kelpaavat niin paistetut muikut kuin muikkukeittokin. Puhkomisen jälkeen seuraa kalojen huuhtelu ja valutus. Keliaakikkona leivitän muikut suolalla maustetussa tattarijauhoissa. Sitten ne laitetaan paistumaan pannulle runsaaseen voihin. Itse käytän teflonpannua, mutta äitini paistaa muikut valurautaisessa pannussa. Väittänen, että valurautaisella pannulla saa aikaan kaikkein rapsakammat muikut. Miten muikku sitten syödään? Kokonaisena, päineen ja pyrstöineen.

Bongasin koululaisille tarkoitetusta opetusmateriaalista muikun tuntomerkin – muikku murjottaa (alaleuka on yläleukaa pitempi). Nyt ei murjoteta - syksy on tulossa ja se on muikun kutuaikaa. Mikä onkaan sen parempaa kuin paistettu mätimuikku. Nam! Mädin lypsämiseen ja sen jalostukseen voitaneen palata toisella kertaa.


Kuvassa suomalaista kesäistä makumaisemaa parhaimmillaan.


Sillai kai? 
Jaana L.

Tämän blogisarjan kirjoittajat toimivat Satakunnasta – Sikses parasta -hankkeessa.