tiistai 25. syyskuuta 2018

Hästäg #metsäterapiaa

Sienestys on koukuttava harrastus. Metsässä tunteet heittelevät pettymyksestä valtaisaan riemuun. Kaikki ne hukkareissut ja pettymykset valtavien sienisaaliiden toivossa voivat yhtenä kauniina päivänä vaihtua iloon ja onnistumiseen, kun lähes sattumalta löytää sieniapajan. Polkuja tallaillessa ja mättäällä istuskellessa mieli ja keho virkistyvät.

Jännittävintä on kantarellien etsiminen ja kerääminen. Kutsummekin kantarellia sienestyskaverini kanssa valkeaksi unelmaksi. Olemme vasta parin edellissyksyn aikana oppineet tunnistamaan hyvät kantarelliapajat, mutta vielä emme ole löytäneet oppikirjamaista rypästä tätä valkeaa unelmaa. Tämä vuosi on ollut mainio kasvuolosuhteiden kannalta ja metsästä on löytynyt kantarellia säilöttäväksi. Kantarelli on meille niin suuressa arvossa, että niitä syödään vain juhlapyhinä ja tarjotaan muille vain erityistilanteessa.  


Valtavan suppilovahveroesiintymän osuessa kohdalle tolkku hämärtyy ja mikään määrä ei riitä. Joka kerta vakuutan itselleni, että käytän suppiksia ruoanvalmistuksessa vähintään viikoittain. Kunnes taas on syyskuu ja edellisvuotiset sienet pilkottavat pakastimen uumenista. Omavaraisuus aiheuttaa pihiyttä.

Sienimetsällä minun pitäisi malttaa mieleni. Käyttää kaikkia aisteja ja tsekata sienikirjaa tai -sovellusta. Opettelemalla vuosittain uusi sienilaji taito kasvaa ja sienimetsä saa uusia ulottuvuuksia. Mutta kun ei ehdi! Mitä jos tuolla hieman kauempana onkin se oppikirjamainen aarreaitta valkeaa unelmaa? Pakko edetä!

Vuosien varrella olen oppinut tunnistamaan kokeenempien sienestäjien avustamana mustatorvisienen, lampaankäävän sekä orakkaat. Kelvottoman sappitatin tunnistan myös hyvin – erheen kautta tietysti. 

Ensi syksynä opettelen malttia ja punikkitatit.

Sillai kai?
Valkeaa unelmaa.

Tuuli

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Kouluruokailun eväät elämään

Satakunnasta - Sikses parasta -hanke ja Satakunnan kuntien ruokapalvelut järjestävät 17.10.2018 lähiruokapäivän koululaisille. Kyseisenä päivänä koulujen ruokalistalle on valittu satakuntalaisista raaka-aineista valmistettua lähiruokaa. Suunnittelutyössä on ollut hieno huomata, että julkiset ammattikeittiöt käyttävät lähi- ja luomuruokaa parhaansa mukaan. Julkinen ruokapalvelu voi tukea lähialueen ruokatuotantoa ja olla keskeinen osa kestävää kehitystä. Kaiken kaikkiaan meidän on syytä olla ylpeitä ja onnellisia ilmaisen, puhtaan kouluruoan vuosikymmenistä. Tähän pätee hyvin sanonta: sitä osaa arvostaa vasta kun sen menettää. On muistettava, että suomalainen kouluruokailu ei ole itsestäänselvyys. Se on etuoikeus.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi tällä viikolla kouluruokatutkimuksen. Sen mukaan suurin osa nuorista osallistuu kouluruokailuun ja syö koululounaan, mutta vain harva koululainen syö kaikki aterian osat. Selvityksessä kerrotaan lisäksi, millä koululaiset korvaavat lounaan, jos kouluruoka ei maistu. Kyse ei ole siitä, etteikö koululaiset olisi kiinnostuneita, mitä koulussa on tarjolla. Tämä on ainakin allekirjoittaneelle huojentava tieto. Syy, miksi kouluruokaa ei syödä on, että lapsi tai nuori ei pidä kouluruoasta. Myönnän syyllistyneeni teini-iän tuskissani marisemaan kumiperunoista, mutta siitä huolimatta lautaselta löytyi perunaa. Peräänkuulutan ruokakasvatusta.

Vastaan kolmessa sekunnissa top-3 -kouluruokalistani. Pinaattikeitto lisäherkkuineen, teräsmiehenpuuro mehukiisselillä ja liha-perunasoselaatikko. Kaksi ensimmäistä olivat (ja ovat edelleen) perjantairuokia, laatikkoa syötiin torstaisin (nykyisin päivä on keskiviikko). Pinaattikeiton kruunaa keitetty kananmuna ja grahampiirakka. Vielä viidentoista vuoden jälkeen pinaattikeitto hivelee makuaistejani. Pinaatti on pop ja se jos mikä on Satakunnan ylpeydenaihe! Teräsmiehen puuro on ruoka, joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Muistan kouluajoiltani, kuinka puuropäivänä ruokalassa oli tyhjiä penkkejä ruokavälkällä. Minä kuulun kuitenkin koulukuntaan, jonka lautaselta mehukeitto levisi tarjottimelle, koska puuron lautaselle lappaamisessa ei ollut tolkun häivää.  Puuropäivänä tarjolla oli (ja on edelleen) lisäksi sämpylä ja leikkele, jotka kruunasivat aterian. Jos pyysi nätisti, emäntä saattoi antaa luvan ottaa kaksi sämpylää. Lihaperunasoselaatikon päällimmäinen muistoni on, että se oli aina polttavan kuumaa. Siitä huolimatta se on kouluruokien aatelia, jota ei kotona juuri ollut tarjolla. Ja siinä se juju piilikin. Koulun kiertävä ruokalista oli aina yhtä yllätyksellinen – kotona taas tuntui, että samaa läskisoosia syötiin joka viikko.

Sillai kai emännille kiitos!
Tuuli