Sienestys on koukuttava
harrastus. Metsässä tunteet heittelevät pettymyksestä valtaisaan riemuun.
Kaikki ne hukkareissut ja pettymykset valtavien sienisaaliiden toivossa voivat
yhtenä kauniina päivänä vaihtua iloon ja onnistumiseen, kun lähes sattumalta
löytää sieniapajan. Polkuja tallaillessa ja mättäällä istuskellessa mieli ja
keho virkistyvät.
Jännittävintä on kantarellien
etsiminen ja kerääminen. Kutsummekin kantarellia sienestyskaverini kanssa
valkeaksi unelmaksi. Olemme vasta parin edellissyksyn aikana oppineet
tunnistamaan hyvät kantarelliapajat, mutta vielä emme ole löytäneet
oppikirjamaista rypästä tätä valkeaa unelmaa. Tämä vuosi on ollut mainio kasvuolosuhteiden
kannalta ja metsästä on löytynyt kantarellia säilöttäväksi. Kantarelli on
meille niin suuressa arvossa, että niitä syödään vain juhlapyhinä ja tarjotaan
muille vain erityistilanteessa.
Valtavan suppilovahveroesiintymän
osuessa kohdalle tolkku hämärtyy ja mikään määrä ei riitä. Joka kerta vakuutan
itselleni, että käytän suppiksia ruoanvalmistuksessa vähintään viikoittain. Kunnes
taas on syyskuu ja edellisvuotiset sienet pilkottavat pakastimen uumenista. Omavaraisuus
aiheuttaa pihiyttä.
Sienimetsällä minun pitäisi
malttaa mieleni. Käyttää kaikkia aisteja ja tsekata sienikirjaa tai -sovellusta.
Opettelemalla vuosittain uusi sienilaji taito kasvaa ja sienimetsä saa uusia
ulottuvuuksia. Mutta kun ei ehdi! Mitä jos tuolla hieman kauempana onkin se oppikirjamainen
aarreaitta valkeaa unelmaa? Pakko edetä!
Vuosien varrella olen oppinut
tunnistamaan kokeenempien sienestäjien avustamana mustatorvisienen, lampaankäävän
sekä orakkaat. Kelvottoman sappitatin tunnistan myös hyvin – erheen kautta tietysti.
Ensi syksynä opettelen malttia ja punikkitatit.
Tuuli