Satakunnasta - Sikses parasta -hanke ja Satakunnan kuntien ruokapalvelut
järjestävät 17.10.2018 lähiruokapäivän koululaisille. Kyseisenä päivänä
koulujen ruokalistalle on valittu satakuntalaisista raaka-aineista valmistettua
lähiruokaa. Suunnittelutyössä on ollut hieno huomata, että julkiset
ammattikeittiöt käyttävät lähi- ja luomuruokaa parhaansa mukaan. Julkinen
ruokapalvelu voi tukea lähialueen ruokatuotantoa ja olla keskeinen osa kestävää
kehitystä. Kaiken kaikkiaan meidän on syytä olla ylpeitä ja onnellisia
ilmaisen, puhtaan kouluruoan vuosikymmenistä. Tähän pätee hyvin sanonta: sitä osaa arvostaa vasta kun sen menettää. On
muistettava, että suomalainen kouluruokailu ei ole itsestäänselvyys. Se on
etuoikeus.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi tällä viikolla
kouluruokatutkimuksen. Sen mukaan suurin osa nuorista osallistuu
kouluruokailuun ja syö koululounaan, mutta vain harva koululainen syö kaikki aterian
osat. Selvityksessä kerrotaan lisäksi, millä koululaiset korvaavat lounaan, jos
kouluruoka ei maistu. Kyse ei ole siitä, etteikö koululaiset olisi
kiinnostuneita, mitä koulussa on tarjolla. Tämä on ainakin allekirjoittaneelle
huojentava tieto. Syy, miksi kouluruokaa ei syödä on, että lapsi tai nuori ei
pidä kouluruoasta. Myönnän syyllistyneeni teini-iän tuskissani marisemaan
kumiperunoista, mutta siitä huolimatta lautaselta löytyi perunaa.
Peräänkuulutan ruokakasvatusta.
Vastaan kolmessa sekunnissa top-3
-kouluruokalistani. Pinaattikeitto lisäherkkuineen, teräsmiehenpuuro
mehukiisselillä ja liha-perunasoselaatikko. Kaksi ensimmäistä olivat (ja ovat
edelleen) perjantairuokia, laatikkoa syötiin torstaisin (nykyisin päivä on keskiviikko).
Pinaattikeiton kruunaa keitetty kananmuna ja grahampiirakka. Vielä viidentoista
vuoden jälkeen pinaattikeitto hivelee makuaistejani. Pinaatti on pop ja se jos
mikä on Satakunnan ylpeydenaihe! Teräsmiehen puuro on ruoka, joka jakaa
vahvasti mielipiteitä. Muistan kouluajoiltani, kuinka puuropäivänä ruokalassa
oli tyhjiä penkkejä ruokavälkällä. Minä kuulun kuitenkin koulukuntaan, jonka
lautaselta mehukeitto levisi tarjottimelle, koska puuron lautaselle
lappaamisessa ei ollut tolkun häivää.
Puuropäivänä tarjolla oli (ja on edelleen) lisäksi sämpylä ja leikkele,
jotka kruunasivat aterian. Jos pyysi nätisti, emäntä saattoi antaa
luvan ottaa kaksi sämpylää. Lihaperunasoselaatikon päällimmäinen muistoni on,
että se oli aina polttavan kuumaa. Siitä huolimatta se on kouluruokien aatelia,
jota ei kotona juuri ollut tarjolla. Ja siinä se juju piilikin. Koulun kiertävä
ruokalista oli aina yhtä yllätyksellinen – kotona taas tuntui, että samaa
läskisoosia syötiin joka viikko.
Sillai kai emännille kiitos!
Tuuli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti