Lapsesta saakka olen Pohjois-Satakunnasta syntyisin olevan äitini kanssa poiminut ja syönyt suomalaisten suosikkisientä kanttarellia. Sienikirjo laajeni vähitellen lampaankääpään, kehnäsieneen ja äitini suosikkiin punikkitattiin. Isäni kutsui sieniä lounaissuomalaiseen tapaan matolakeiksi eli oma ennakkoluulottomuuteni sieniä kohtaan perustuu äitini sukuperimään.
Ensi kosketukseni herkkutattiin sain, kun vuonna 2007 ystäväni vei minut Porissa omaan aarrepaikkaansa ja valmisti minulle kielen mukanaan vieneen herkkutattikastikkeen. Jäin koukkuun heti ensimmäisellä kerralla: tätä mahtavaa makunautintoa oli saatava lisää. Suunnistin kotikonnuillani Säkylässä tuttuihin metsiin sienikirjat matkassa ja alkoihan niitä herkkuja löytyä täältäkin, kun tiesin jo mitä etsin.
Siitä lähtien kanttarellit ja suppilovahverot ovat toki edelleen löytäneet tiensä sienikoriini, mutta ehdottomia ykkösiä ovat herkkutatit, joita pyydystäessä ajan taju katoaa tyystin. Monet kerrat olen syksyisessä metsässä havahtunut mäntyjen välissä pilkottaviin auringon viimeisiin säteisiin. Sienikoreissa kilokaupalla ihania valkoverkkosukkaisia ja ruskealakkisia pullerojalkoja. Jotka sitten vielä pitää kiikuttaa kiireesti paistinpannulle tai viipaloida pakastimeen. Usein on jo puoliyö, kun viimeistely on hoideltu, mutta saalistuksen aikaansaamat endorfiinit saavat työn tuntumaan leikiltä.
Tuoreena pakastuksen olen todennut olevan paras tapa säilöä saalis nopeasti niin, että seuraavaan sienikauteen saakka voi nauttia lähes tuoreen makuista ja purutuntumaltaan samanlaista herkkua. Suosittelen lämpimästi hurahtamaan herkkutatteihin, helposti tunnistettavaan ja itse poimiessa ilmaiseen herkulliseen villisieneen!
Herkkutattifani Satu Tietari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti