Suosituksista satakuntalaiseen ruokapöytään

Tammikuussa THL julkaisi FinRavinto 2017-tutkimuksen. Moni varmasti huomasi tutkimuksen pohjalta tehtyjä uutisia iltapäivälehdissä ja muualla mediassa. Itseäni huolestutti erityisesti miesten ja naisten kasvisten syönnin vähyys. Suositusten mukaisesti kasviksia söi 14 % miehistä ja naisista 22 %. Toki tämä tutkimus kertoo laajasti, mitä suomalaiset syövät kokonaisuudessaan.

Kuultuani tuloksista päätin tarttua paremmin kasviksiin ja lupauduin syömään ainakin tuon ½ kg kasviksia, hedelmiä ja marjoja päivässä. Mikä siis onkin suositus. Haastoin perheeni mukaan ja samalla taisin innostaa mukaan myös omat työkaverini ProAgria Länsi-Suomesta. Mitään en pyytänyt poistamaan ruokavaliosta, vain lisäämään kasviksia. Yksi asia kerrallaan.

Nyt kun tätä iloa on kestänyt hetken, kutsuin myös ystäväni lounaalle. Puhuimme ruoasta ja tästä tutkimuksesta, taas. Samalla ojensin salaattia ja vieraani tiedusteli mistä tomaatit ovat? Satakunnasta, Porista. Samalla katsoimme koko ruokapöytää. Aika moni tuote on tutusti satakuntalainen ja tunnemme myös näitä ruokaketjun toimijoita ihan kasvoista. No, siinä samalla toki kerroin, että työni Satakuntalaisen ruokaketjun ympärillä jatkuu – Suomi syö Satakunnasta – Sikses parasta lähiruokaa- hankkeen ympärillä.

Suomi syö Satakunnasta – Sikses parasta lähiruokaa -nimestä tunnistat uuden lähiruokahankkeemme, jonka päätavoitteena on tukea satakuntalaisen ruokaketjun kehittymistä ja kasvua ruokamaakunnan brändäyksellä. Satakuntalaista ruokaketjua nostetaan esiin korostamalla kestävää ja vastuullista toimintaa.

Suomi syö Satakunnasta – Sikses parasta lähiruokaa jatkaa aiempien satakuntalaisten lähiruokahankkeiden työtä hyödyntäen toimijaverkoston kokemuksia. Hankkeen hallinnoijana on tällä kertaa ProAgria Länsi-Suomi ja mukana yhteistyötahoina ovat Pyhäjärvi-instituutti ja Satafood Kehittämisyhdistys.

Sillai kai,
Anna

p.s. Haastan lukijat syömään tuon ½ kg kasviksia, marjoja ja hedelmiä päivässä.

Onnellisten ihmisten jouluateria

Tapahtuipa näinä päivinä, että jouluvalmisteluihin en ole oikein vielä löytänyt aikaa. Mutta onneksi perinteiset kiire ja ahdistus ovat kiihtyvällä vauhdilla voimistumassa. Oi sitä syvää tyhjyyden tunnetta sielussa, kun koko maakunta on tyhjentynyt juuri siitä Ryhmä Haun lelusta, jota lapsi eniten toivoo.  Ja se pelonsekainen odotus ihmisyyden viimeisetkin rippeet luhistavasta aattoillasta, jolloin avautuvista paketeista tuleekin väärän värisiä, väärän kokoisia tai ylipäätään jotenkin vääränlaisia lahjoja. Lahjakasan pienentyessä paljastuu myös hankitun joulukuusen virheet. Ja jäikö joku perintökoriste pois oksilta. Muistinkohan edes imuroida kuusen alustaa. Tai pyyhkiä pölyjä. Muistinko sahata palan pois, laitoinko vettä. Tässä vaiheessa joulun henki alkaa tuntumaan jo kiirastorstain tuskalta. Mutta joulupöytä herkkuineen, voisiko se poistaa tämän dantemaisen tunnetilan? Ainakin sen suunnittelu ja toteutus kuljetti minut läpi Danten helvetin yhdeksän piirin..

Joulupöydän eri ruokalajien suunnittelu alkaa salakavalasti jo syksyllä sadonkorjuun aikana. Satakunta on makujen ihmemaa.  Vehreän hernepellon tuoksu, oranssisuuttaan hehkuvat porkkanat, lystikkäät perunat ja muodokkaat lantut synnyttävät alitajuntaani jo hämäriä mielikuvia edessä odottavasta makujen ja värien ilolaulusta. Kesän aikana pyöristyneet possut, ärhäkkäästi pöyhistelevät kalkkunat ja hopean kirkkaina singahtelevat siiat virittävät makuhermoja oikeisiin tunnetiloihin. Jouluisen aterian suunnittelu jatkuu unissakin.

Lanttu- ja porkkanalaatikkoa… imellettyä perunalaatikkoa… mmmhh… joululimppua… piimäjuustoa… rosollia… graavia siikaa… muikunmätiä… mmmhh… herkullinen, rasvaa sinappihunnun läpi tihkuva kinkku… mmmhh… (kuola alkaa valumaan)… possu maistuu ihanalta… mmmhh… possulla on omena suussa… possu syö omenaa… possu kirmailee onnellisena.. ”Isä, ei possua voi syödä!” … mitäh?... possu kirkuu ja kirves heilahtaa… (syviä puhalluksia, käännän kylkeä ja asetan posken kuivempaan kohtaan tyynyllä)… kauniimpia ajatuksia nyt… takaisin uneen… hyviä ajatuksia… ihminen on hyvä… minä voin olla hyvä… maailma on paha… tehdään maailmasta hyvä… anna possun elää… anna kalkkunankin elää… anna siian uida… anna niiden syödä… mitä ne syövätkään… rehua ja jyviä… jyviä… kauraa… nyhtökauraa… pysyyköhän se uunissa verkon sisällä… tofu… seitankinkku… porkkalaa… miltä ne maistuu… voiko niitä syödä… haluan olla hyvä… olen parempi ihminen… olen vegaaAARGH! Herään kylpien kylmässä hiessä.

Ympäröivä yhteiskunta, ja erityisesti media, luovat paineita jouluaterian suunnittelulle. Ruokalehtien kauniit kuvat ja monimutkaiset reseptit tuovat usein tyhjyydentunnetta luottamuksessa omiin kokkaustaitoihin. Jokaisella mediakanavalla tuntuu olevan oma ravitsemusasiantuntijansa ja yleensä ne ovat erimieltä jokaisen raaka-aineen ja valmistustavan terveellisyyden osalta. Ilmastonmuutos, Itämeren tila, mikromuovit, ravinteiden ja sivuvirtojen tehokas kierto, ekologisuus, eettisyys – kaikki nämäkin tulisi hyvän ihmisen huomioida valintoja tehdessä. Mutta missä menevät hyvyyden rajat ja tasot?

Joidenkin mielestä ”liha on murhaa”. Onko tällöin samalla jokainen pellosta väkisin kiskottu porkkana harkittua kasvin kidutusta? Onko mustikoiden poiminta metsässä suorastaan kansanmurhaa, kun syömme joka vuosi miljardeja syntymättömiä uusia mustikan alkuja? Voiko edes koivusta pudonnutta lehteä keitellä teeksi, kun lehti ei pääse maatumaan uuden kasvun ravinteiksi?

Ehkä joulu voisi olla se ajankohta, jolloin me kaikki voimme hetkeksi unohtaa liian syvälliset pohdinnat? Ei ajatella liian kapeakatseisesti, jätetään edes kerran vuodessa raja-aidat rakentamatta ruokavalintojen välille. Jokainen syököön mitä haluaa ja mikä omasta mielestä maistuu joulupöydässä parhaalta. Sikses parhaalta. Eikä arvostella toisten valintoja. Ollaan kaikki onnellisia. Onnellisuus on hyvyyden alku. Ollaan kaikki hyviä. Eli hyviä, hyvältä maistuvia jouluja kaikille hyville ihmisille!

Sillai kai?

Marko

Porkkanalaatikkoa joulupöytään!

Menneeseen vuoteen on mahtunut paljon Sikses parhaita uutiskirjeitä, sometusta, monia tapahtumia ja tilaisuuksia sekä ennen kaikkea paljon uutta oppia ja ikimuistoisia kokemuksia.  Vuosi 2018 on lopuillaan ja samoin myös työni Pyhäjärvi-instituutissa sekä Satakunnasta – Sikses parasta -hankkeessa ovat tulossa päätökseen.

Vuoden aikana olen päässyt toteuttamaan monipuolisia viestintä- ja tiedonvälitystehtäviä lähiruoan parissa ja sen ympärillä. Erilaisista viestintätehtävistä yritysvierailut ja -haastattelut ovat jääneet vahvasti mieleeni. Yritysvierailuilla pääsee näkemään ja kuulemaan hyvin läheltä, miten asiat todellisuudessa hoituvat ja mistä tuotteet oikeasti saavat alkunsa. Kokeneilta yrittäjiltä olen myös saanut mieleenpainuvia vinkkejä elämään yleisesti, liittyen esimerkiksi ruoanlaittoon tai gradun kirjoittamiseen.

Sirkkoja maisteltiin
kesällä OKRAssa.

Kuluneen vuoden aikana olemme myös järjestäneet hankkeessa erilaisia tilaisuuksia sekä olleet mukana monissa tapahtumissa viestimässä Satakunnan elintarvikeosaamisesta. Tapahtumissa ja tilaisuuksissa on ollut hienoa huomata, miten ihmisten tietoisuus lähiruoasta, satakuntalaisista tuotteista sekä tuottajista on kasvanut. Koko vuoden jännittävimpiä (sirkkojen maistelun jälkeen), mutta opettavaisimpia kokemuksia oli kesätyöntekijän rekrytointi hankkeeseen. Tätä haasteellista tehtävää en sentään tehnyt yksin, mutta tämän tehtävän myötä sain huimasti kokemusta tulevaa työelämää ajatellen.

Makuelämysmatkalla koettuja maisemia Noormarkussa.

Menneen kesän kohokohta oli ehdottomasti ruokatoimittajille ja -bloggaajille järjestetty makumatka Satakuntaan. Matkan järjestelyt vaativat paljon työtä, mutta kliseisesti sanottuna kaikki työ oli kyllä matkan arvoista! Matka avarsi myös omia silmiäni ja pääsin vierailemaan unohtumattomissa kohteissa kuten Kuuselan ankkatilalla ja Ahlströmin ruukissa Noormarkussa. Matkan jälkeen oli äärimmäisen palkitsevaa lukea toimittajien ja bloggaajien kirjoittamia juttuja makuelämyksien Satakunnasta. Viimeistään tämän matkan ja vuoden työrupeaman jälkeen on helppoa todeta, että Satakunta tosiaan on monipuolinen ruokamaakunta, ja siitä meidän kannattaa ihan tosissaan olla ylpeitä!

Tätä vuotta on jäljellä enää 15 päivää, mutta koko vuoden herkullisin juhla on onneksi vielä edessä. Minä ainakin aion jouluna herkutella ja rentoutua yllin kyllin, ehkä jopa kyllästymiseen asti. Yksi joulupöydän ehdoton kestosuosikkini on porkkanalaatikko, joka valmistuu seuraavalla reseptillä, ja tietenkin satakuntalaisista porkkanoista.

• Keitä vesi ja lisää puuroriisi veteen. Anna riisien kiehua ja veden imeytyä riiseihin. Lisää maito ja anna hautua kypsäksi.
• Keitä kuoritut porkkanat vähäisessä vedessä. Soseuta keitetyt porkkanat.
• Sekoita yhteen puuro, porkkanasurvos, munat, kerma, siirappi ja mausteet. 
• Kaada seos voideltuun vuokaan, ripottele korppujauhoja laatikon päälle ja laita muutama voinokare. 
• Lopuksi laatikko uuniin (175, runsas tunti). Kas näin, porkkanalaatikko joulupöytään on valmis!

Kiitos kuluneesta vuodesta! Rauhallista joulua ja menestyksekästä uutta vuotta kaikille!

Sillai kai?

Heidi

Sikses paras kesätyö Satakunnassa

Helteiset, tai suorastaan tuskaisen hikiset Asuntomessut Porissa ovat vain muisto pakkasten kiristyessä ja iltojen pimetessä. Työni hankemaailmassa on päättymässä ja myös Satakunnasta – Sikses parasta -hanke on loppusuoralla. Niinpä ajattelin ottaa pienen katsauksen menneeseen.

Kuluneen kesän ja syksyn aikana hanke oli mukana useilla erilaisilla messuilla sekä järjesti erilaisia tilaisuuksia ja tapahtumia. Tuli nähtyä ja koettua paljon uutta, mitä tuskin muuten olisi tullut koettua. Uutena tuttavuutena minulle tulivat muun muassa Reko-ruokarenkaat, joista kirjoitin ensimmäisen uutiskirjejuttuni kesäkuussa. Olin myös yllättynyt, kuinka vilkasta torielämää Satakunnassa edelleen vietetään. 

Tapahtumista positiivisimpina mieleeni jäivät Kivikylän avoimet ovet Rauman Lapissa hyvän hengen ja suussa sulavien nyhtönautawrappien ansiosta sekä toimittajakierros. Toimittajakierroksella satakuntalaisten tuottajien panostus oli ihailtavaa ja heidän tarinoitaan oli mukava kuulla. Se oli todella silmiä avaavaa. Arvostukseni ja ymmärrykseni ruoantuottajia kohtaan on noussut kesän aikana huimasti ja usein kaupassa tuleekin nykyään katsottua, mistä tuote on lähtöisin. Lähiruoka maistuukin ihan sikses paljon paremmalta. 

Suomi Areena oli tosissaan keskustelutapahtuma. Hanke ja lähiruoka vaikuttivat kiinnostavan ihmisiä ja aiheesta syntyi paljon juttua. Myös oppilaat koulujen lähiruokapäivänä vaikuttivat olevan hyvin tietoisia lähiruoasta, sen puhtaudesta, eettisyydestä ja herkullisuudesta. Porin Prismoissa vietetyillä lähiruokapäivillä taas korostui tuottajien välinen yhteistyö ja hyvä yhteishenki.

Lähestulkoon jokaisessa tapahtumassa oli arvontaa ja sen ohessa erilaisia satakuntalaiseen lähiruokaan liittyviä kysymyksiä tai kyselyitä. Esimerkiksi mikä on Satakunnan maakuntaleipä? No sehän on tietysti kakko. Tiesitkö, että kakko kulkee eri nimillä Suomen eri maakunnissa? Toiset kutsuvat rieväksi, toiset kakkaraksi, jotkut jopa rieskaksi – se ihmetytti satakuntalaista. Rieskathan ovat ohuita ”lätysköjä”, joiden leipomiseen liitetään usein peruna?

Ennen kaikkea tämän työjakson aikana tuli tutustuttua moniin ihaniin ihmisiin ja huippuhyvän työryhmän kanssa oli ilo työskennellä, touhuta ja järjestää.

Kiitos!

Sillai kai?

Senni

Sesonkiruokaa suoraan lähimetsästä lautaselle

Riistaa ei välttämättä aina mielletä lähiruoaksi, mutta mielestäni se on ilmastoystävällistä ja luonnonmukaista lähiruokaa parhaimmillaan, siinä missä esimerkiksi metsistä saatavat sienet ja marjatkin. Muun muassa lihojen säilytys, leikkuu ja mahdollinen jatkojalostus pyritään tekemään aina mahdollisimman lähellä ja asianmukaisilla tiloilla.

Riistasta on tullut arvostetumpi ruokatuote kuin aiemmin ja ihmiset tiedostavat sen olevan hintansa väärti. Sitä on myös paljon helpommin saatavilla kuin ennen. Hirveä tai peuraa voi bongata ravintoloiden listoilta ja hyvin varusteltujen ruokakauppojen lihatiskeiltä. Toisille nämä arvokkaat herkut löytävät tiensä suoraan metsästäjältä. Myös minä sain pakastimeni kautta pannulle aivan loistavaa peuran ulkofileetä.

Kehtaako tätä edes myöntää, että muiden kokkaamaa hirveä lautaseltani on joskus löytynyt, mutta en ainakaan muista aiemmin peuraa maistaneeni – enkä ainakaan valmistaneeni. Tiesin kuitenkin, että peura on lampaan tapaan vähärasvainen liha, josta saa helposti liian kuivaa ja sitkeää. Edessä oli pieni tutkimusretki internetin ihmeelliseen maailmaan ja peuranlihan valmistukseen. Muutamia ohjeita, vinkkejä ja blogikirjoituksia luettuani uskalsin toimia ja soveltaa ohjeista omannäköiseni sen mukaan, mitä kaapista löytyi. Olen muutenkin vähän sellainen niin sanotusti silmä- ja nenätuntumalla työskentelevä kotikokki, mutta tätä varten kävin ostamassa paistomittarin. Se oli hyvä ostos, koska muuten lihaa olisi tullut pidettyä uunissa varmastikin liian pitkään, vaikka olenkin suht kypsän tai ainakin medium+ lihan ystävä.

Peuran ulkofilee

n. 750 g peuran ulkofileetä

4 rkl auringonkukkaöljyä

2-3 oksaa tuoretta rosmariinia

1 rkl kuivattua basilikaa

reilusti suolaa ja valkopippuria

voita paistamiseen

Valmistus:

1.       Ota ulkofilee pakastimesta jääkaappiin sulamaan paria päivää ennen valmistusta ja huoneenlämpöön muutamaa tuntia aiemmin.

2.       Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Valmista yrttiseos. Lisää kulhoon öljy, pilkottu rosmariini ja muut mausteet. Pyöritä liha kauttaaltaan mausteseoksessa.

3.       Sulata voi paistinpannulla ja käytä ulkofilee kuumalla pannulla niin, että saat kauniin paistopinnan (noin 1 min/per puoli).

4.       Laita liha uunivuokaan ja aseta paistomittari paikoilleen. Kun liha saavuttaa 54 asteen lämpötilan (tuon kokoisella lihalla aikaa meni noin 15 min), ota se pois uunista.

5.       Kääri liha folioon ja anna sen tekeytyä vähintään 15 minuuttia. Viipaloi ohuita siivuja, tarjoile ja nauti!

Vinkki: Mausteseokseen voi lisätä yrttejä oman maun mukaan ja tehdä sen esimerkiksi oliivi- tai rypsiöljyyn. Uskoisin myös valkosipulin sopivan tähän erinomaisesti.

Tällä kertaa tarjoilin lihan sienikastikkeen, valkosipulikermaperunoiden ja Härkälän kurkun kanssa. Mielettömän hyvää! Myös puolukkasurvos, pottumuusi, hunajoidut uunijuurekset ja/tai punaviinikastike olisivat sopineet oikein hyvin peuran kaveriksi – ehkä ensi kerralla!

Riistakausi on täydessä vauhdissa. Metsästyskausi alkoi 1. syyskuuta peltoruokailijoiden vähentämisellä. Koirien kanssa peurojen metsästys alkoi 29. syyskuuta ja hirvien 13. lokakuuta. Hirviä saa metsästää tammikuun puoleen väliin ja peurojen kaato jatkuu helmikuun puoleen väliin. Herkkuja on siis mahdollista lunastaa tuoreena vielä pitkään.

Hirvien ja peurojen kaatolupia on tänä vuonna paljon enemmän verrattuna viime vuoteen. Satakunnassa lupia tuli yhteensä 6 700 valkohäntäpeuralle ja noin 2 400 hirvelle. Metsäkeskuksen elinkeinopäällikkö Tapio Nummen mukaan hirvet päätyvät usein suoraan metsästäjien pakastimiin ja sitä kautta hyödynnettäviksi. Peurojen kanssa tilanne on hankalampi, koska niitä palvattaisiin tai jatkokäsiteltäisiin enemmän. Hän toivoo, että alueelle saataisiin lisää paikkoja peurojen jatkokäsittelyä varten.

#NAMSKISTA

Sillai kai?

Senni

Lähiruoka osana oppimiskokonaisuutta

Lähiruoka ja paikalliset tuottajat ovat olleet aiheena Vasaraisten koululla suurena oppimiskokonaisuutena. Uusissa monialaisissa oppimiskokonaisuuksissa perehdytään pohdittavaan aiheeseen monipuolisesti. Vasaraisissa lähiruokaan on tutustuttu tilavierailuin vilja- ja maitotiloille. Koulussa on piirretty sadonkorjuusta, leivottu itsepoimimista marjoista, käyty metsässä ja mietitty jokamiehenoikeuksia, laulettu aiheeseen sopivia biisejä ja vaikka mitä! Kaikki tämä huipentuen sadonkorjuujuhlaan koululla 28.9.2018. Päivän työpajoissa pohdittiin vielä tarkemmin: lähiruokaa, jokamiehenoikeuksia, luonnonantimien hyötykäyttöä, kasvisten tunnistusta ja tietysti herkuteltiin ja laulettiin.

Tällaiset päivät ovat aina antoisia ja aika kuluu kuin siivillä.  Sikses parasta -hankkeella oli ilo olla mukana päivässä. Tutustuimme oppipelillä ja videolla aiheeseen ja ne toimivat kivasti opetuksen tukena.  Oppipelissä ihan huomaamattaan on mukana satakuntalaisen ruokatuotannon juurilla, vaikka tehtävät ovat kevyitä. Video taas kertoo tuotannosta ja aluetaloudellisesta vaikuttavuudesta suuresti. Oppilaat jaksavat yllättävän hyvin kiinnostua videosta, jota seuraamalla lapset huomaavat miten suuri vaikutus on lähituotetulla ruoalla. Ajatusleikkinä mietimme: "Mitä jos ei ole työtä Satakunnassa? Niin ei ole vanhemmillakaan töitä. Tällöin opettajan luokat tyhjenevät, jos moni perhe joutuu muuttamaan muualle töiden perässä."

Vakavan keskustelun päätti tietysti juhlahetki alkaen reippaalla musiikilla sekä nauttien itsetehtyjä herkkuja. Pöydässä oli puolukkavispipuuroa, puolukkapiirakkaa ja nokkosleipäsiä. Ainekset oli itse kerättyjä, tai lähituotantoa. Kaikki maistui todella hyvin lapsille ja aikuisille. Mukavuutta lisäsi ruokarauha ja iloinen ruokapuhe. Kaiken lopetti iloinen yhteislaulu.

Itselle päivästä jäi iloinen tunne, miten upeasti opettajat olivat aiheeseen perehtyneet ja miten pienetkin oppilaat oivalsivat ruokaketjun tärkeyden. Lokakuussa lähestyvä lähiruokapäivä sai siis loistava startin ja kuvakisaankin innostuttiin. Toimintatapaa saa siis kopioida ja laskeutua 17.10.2018 vietettävään aiheeseen ainakin videon ja oppipelin kautta.

Hyvää etkoilua!

Sillai kai? Anna

Hästäg #metsäterapiaa

Sienestys on koukuttava harrastus. Metsässä tunteet heittelevät pettymyksestä valtaisaan riemuun. Kaikki ne hukkareissut ja pettymykset valtavien sienisaaliiden toivossa voivat yhtenä kauniina päivänä vaihtua iloon ja onnistumiseen, kun lähes sattumalta löytää sieniapajan. Polkuja tallaillessa ja mättäällä istuskellessa mieli ja keho virkistyvät.

Jännittävintä on kantarellien etsiminen ja kerääminen. Kutsummekin kantarellia sienestyskaverini kanssa valkeaksi unelmaksi. Olemme vasta parin edellissyksyn aikana oppineet tunnistamaan hyvät kantarelliapajat, mutta vielä emme ole löytäneet oppikirjamaista rypästä tätä valkeaa unelmaa. Tämä vuosi on ollut mainio kasvuolosuhteiden kannalta ja metsästä on löytynyt kantarellia säilöttäväksi. Kantarelli on meille niin suuressa arvossa, että niitä syödään vain juhlapyhinä ja tarjotaan muille vain erityistilanteessa.  

Valtavan suppilovahveroesiintymän osuessa kohdalle tolkku hämärtyy ja mikään määrä ei riitä. Joka kerta vakuutan itselleni, että käytän suppiksia ruoanvalmistuksessa vähintään viikoittain. Kunnes taas on syyskuu ja edellisvuotiset sienet pilkottavat pakastimen uumenista. Omavaraisuus aiheuttaa pihiyttä.

Sienimetsällä minun pitäisi malttaa mieleni. Käyttää kaikkia aisteja ja tsekata sienikirjaa tai -sovellusta. Opettelemalla vuosittain uusi sienilaji taito kasvaa ja sienimetsä saa uusia ulottuvuuksia. Mutta kun ei ehdi! Mitä jos tuolla hieman kauempana onkin se oppikirjamainen aarreaitta valkeaa unelmaa? Pakko edetä!

Vuosien varrella olen oppinut tunnistamaan kokeenempien sienestäjien avustamana mustatorvisienen, lampaankäävän sekä orakkaat. Kelvottoman sappitatin tunnistan myös hyvin – erheen kautta tietysti. 

Ensi syksynä opettelen malttia ja punikkitatit.

Sillai kai?

Valkeaa unelmaa.

Tuuli